Browsing by Subject "Anu Kaipainen"

Tutkielmassa tarkastellaan hulluuden esiintymistä Anu Kaipaisen romaanissa Arkkienkeli Oulussa 1808–1809 (1967). Romaanissa on hahmo Leena Schagg, jolla on harhoja ja hallusinaatioita ja jota muut hahmot väittävät hulluksi. Tutkielman tavoitteena on saada vastauksia seuraaviin kysymyksiin: Miten Leenan hahmon hulluus rakentuu teoksessa? Mitkä kielelliset ja tyylilliset keinot Kaipaisen teoksessa vahvistavat hulluuden vaikutelmaa? Miten teoksen kerronnalliset erityispiirteet, kuten ironia ja metafiktio, vaikuttavat hulluuden tulkintaan? Tutkielma asettuu kognitiivisen kirjallisuudentutkimuksen kentälle. Sen keskeisimpänä lähteenä hulluuden tarkasteluun on Louis Sassin teos Madness and Modernism (1994), joka vertailee fenomenologisesta näkökulmasta todellisten ihmisten kokemuksia ”hulluudesta” ja hulluuden fiktiivisiä esityksiä. Sassin lisäksi tutkielmassa nojaudutaan muun muassa Porter H. Abbottin (2008, 2018) ja Anna Ovaskan (2023) tutkimuksiin poikkeavien tai järkkyvien mielien lukemisesta. Tutkielman keskeisenä lähteenä on myös Ilmari Leppihalmeen väitöskirja (2019), joka käsittelee useita Kaipaisen teoksia laajasti niiden moniäänisyyden ja yhteiskunnallisten sanomien näkökulmasta. Analyysissä havaitaan, että hulluus esiintyy teoksessa sekä Leenan hahmossa että teoksen tasolla yleisemmin. Hulluus näyttäytyy Leenan hahmon ajatuksissa, havainnoissa ja kielessä, josta löytyy yhteneväisyyksiä Louis Sassin kuvailemiin piirteisiin skitsofreenikoille tyypillisessä kielenkäytössä. Huomattavinta Leenan hulluudessa ovat hallusinaatiot. Tutkielmassa keskitytään erityisesti tarkastelemaan Agnesta, keskeisintä hallusinoiduista hahmoista, Leenan kaksoisolentona. Hulluus näyttäytyy myös Leenan maailmankuvassa, johon liittyy animistisia ja myyttisiä piirteitä: Leenan kokemuksessa rajat itsen ja maailman välillä hälvenevät ja Leena on läheisessä yhteydessä tuonpuoleiseen. Leena kokee myös olevansa kansallisesti tai uskonnollisesti merkittävässä tehtävässä. Leenan hahmon analyysin jälkeen hulluuden tarkastelu laajennetaan tutkielmassa koko teoksen tasolle. Metafiktiivinen, ironisesti sävyttynyt ja moniääninen kerronta avaavat Kaipaisen romaanin monille rinnakkaisille tulkinnoille. Tutkielmassa väitetään, että tämä moniäänisyys tuo teoksen tasolle hulluudelle tyypillistä ahdistusta yhden koherentin maailmankuvan hajoamisesta, mihin myös Leenan arvoitukselliset puheet ja Ilmari Leppihalmeen (2014) tulkinnat niistä viittaavat. Kertojan ironinen ote mutkistaa Leenan hulluuden aiheuttamia tunnevaikutuksia. Tutkielmassa esitetään, että kertojan ironinen ja kyyninen ylenkatse saattaa herättää lukijassa entistä enemmän myötätuntoa Leenaa kohtaan. Tutkielmassa saadaan tietoa siitä, miten vaikutelma hulluudesta voi rakentua kaunokirjallisuudessa ja miten sitä voi tulkita. Tutkielmassa kiinnitetään huomiota siihen, ettei Kaipaisen teoksen kuvauksen hulluudesta ole tarkoitus olla psykologisesti realistinen, vaan hulluus toimii teoksessa ensisijaisesti retorisena keinona. Tutkielma kytkeytyy ajankohtaisiin kysymyksiin siitä, voiko kaunokirjallisuus lisätä ymmärrystä tosielämän mielenterveyden ilmiöitä kohtaan, vai palvelevatko kaunokirjalliset kuvaukset ”hulluudesta” aina ensisijaisesti kertomuksen esteettisiä ja retorisia tarkoitusperiä.