Browsing by Subject "disinformaatio"

Tiivistelmä – Referat – Abstract Tiivistelmä – Referat – Abstract Toisen valtion kansalaisiin kohdistuvan viestinnän ja vaikuttamisen käsitteet, kuten strateginen viestintä, informaatiosota, hybridivaikuttaminen ja disinformaatio ovat nousseet vilkkaan akateemisen ja poliittisen debatin aiheeksi Ukrainan sodan jälkeen. Strategisesta viestinnästä ja Venäjän disinformaatio hybridiuhkien torjunnasta on tullut EU:lle keskeinen prioriteetti. Venäjä puolestaan on syyttänyt EU:ta propagandasta ja sanavapauden rajoittamisesta. Venäjän narratiivien mukaan se on lännen informaatiosodan kohde, ja sen oma toiminta on vain reaktiivista. EU ja Venäjä näkevät siis olevansa ”informaatiosodassa” tai narratiivisessa kamppailussa toistensa kanssa. Tämä tutkielma pyrkii valaisemaan sitä, miten eli minkälaisen prosessin kautta tähän ”informaatiosotaan” on päädytty. Venäjän viestintä- ja vaikuttamistoimintaa on jo tutkittu huomattavasti, mutta EU:n strategista viestintää, sekä hybridiuhkien ja disinformaation torjuntaa on tutkittu vähän aiheen ajankohtaisuudesta ja siihen kohdistuneesta suuresta poliittisesta mielenkiinnosta huolimatta. Olemassa oleva tutkimus ei myöskään linkitä vuoden 2015 jälkeistä strategista viestintää EU:n aiempaan viestintä- ja vaikuttamispolitiikkaan, kuten julkisuusdiplomatiaan. EU:n omissa narratiiveissa vuosi 2015 nähdään käännepisteenä, joka sai EU:n reagoimaan Venäjän vaikuttamiseen. Toisaalta Venäjä on syyttänyt EU:ta sekaantumisesta ja omien arvojensa tyrkyttämisestä jo ennen Ukrainan kriisiä. Tässä työssä ”informaatiosotaan” johtaneet kehityskulut pyritään asettamaan osaksi laajempaa EU–Venäjä-suhteen kehittymisen viitekehystä vuosina 2000–2018. EU:n ja Venäjän ulkoisia viestintä- ja vaikuttamispolitiikkoja ja niiden turvallistamista ei ole juuri tutkittu rinnakkaisina, yhtyeenlinkittyneinä kehityskulkuina. Tutkielman teoreettinen viitekehikko on konstruktivistinen. Tutkielmassa ei hyödynnetä selvärajaista analyyttista metodia, vaan tutkielman analyyttisessä kehikossa yhdistetään käsitehistoriallista ja narratiivista analyysiä, turvallistamisen tutkimusta, sekä tulkitsevaa prosessin jäljittämistä. Aineisto kostuu EU:n ja Venäjän politiikkadokumenteista ja virallisista puheista vuosilta 2000–2018. yön lähtökohtana on toiminut käsitehistoriallisesta tutkimusotteesta nouseva kysymys siitä, milloin toisen valtion kansalaisiin kohdistuvaa viestintä- ja vaikuttamistoimintaa pidetään hyväksyttävänä ja milloin se muuttuu kyseenalaiseksi tai turvallistetaan ”informaatiosodaksi”. Käsitteet nähdään kiistanalaisina ja poliittisen toiminnan strategisina välineinä, joiden avulla voidaan muokata mahdollisuushorisonttia. Viestinnän ja vaikuttamisen lukuisten käsitteiden vodaan kastoa laajasti ottaen samankaltaista toimintaa: kyse on vaikuttajatahoa hyödyttävien narratiivien levittämisestä ja pyrkimyksestä vaikuttaa kohdevaltion sisäisiin diskursseihin. Valtiot levittävät strategisia narratiiveja politikkakysymyksistä, omasta roolistaan maailmanpolitiikassa sekä maailmanpolitiikan järjestyksen suunnasta. Strategisten narratiivien kautta toimijat voivat rakentaa identiteettiään ja vahvistaa politiikkojensa legitimiteettiä, mutta niiden kautta voidaan myös kyseenalaistaa toisten identiteettiä ja legitimiteettiä tukevia narratiiveja. Tässä työssä viestinnän ja vaikuttamisen käsitteistöllä katsotaan olevan kaksoisrooli: ne kuvaavat ja perustelevat EU:n ja Venäjän narratiiveja levittävää viestintä- ja vaikuttamispolitiikkaa, mutta käsitevalinnat ovat myös osa EU:n ja Venäjän narratiiveja itsestään ja maailmanpolitiikasta. Tyyli, jolla poliittinen entiteetti, kommunikoi on myös keskeinen osa sen identiteettiä ja kokonaisvisioista. Kuitenkin se, mikä on toisen toimijan maailmankuvasta ja itseymmärryksestä käsin legitiimiä pehmeää valtaa tai julkisuusdiplomatiaa, voikin olla toisen näkökulmasta propagandaa tai infosodankäyntiä. Narratiiveihin ja käsitevalintoihin, kuten tilanteen kuvaaminen ”informaatiosodankäynniksi”, liittyi kuitenkin myös itseään toteuttavien ennustusten ja eskalaation riski. Tutkielmassa on lähdetty liikkeelle siitä oletuksesta, että sekä Venäjä ja EU ovat kärsineet 2000- ja 2010-luivuilla identiteettikriisistä eli ontologisesta turvattomuudesta, jota on osittain yritetty lievittää parantamalla ulkoista viestintää. Ulkoisen viestinnän ja vaikuttamisen informaatiosodaksi kärjistymisen oletetaan liittyvän ontologisen turvattomuuden ratkaisuyrityksistä nousevaan essentialisaation kierteeseen tai itseään toteuttava geopoliittiseen ajatteluun. Analyysin perusteella voidaan todeta, että ”informaatiosota” syntyi kehityskulun tuloksena, jota kumpikaan osapuoli ei halunnut, mutta kumpikaan ei myöskään kyennyt estämään. Pehmeän vallan käsitteestä tuli EU:n postmodernin identiteettinarratiivien kulmakivi, josta käsin EU:n julkisuusdiplomatia ja arvojen edistäminen nähtiin dialogisena ja ei-propagandistisena. Median ja internetin avoimuuden uskottiin optimistisesti levittävän demokratiaa ja ihmisoikeuksia. Oletus EU:n pehmeästä vetovoimasta ja dialogisesta viestinnästä legitimoi EU:ta ulkoisille ja sisäisille yleisöille, mutta toisaalta EU ei nähnyt pehmeän vallan strategiansa ylemmyydentuntoisia ja geopoliittisia alavireitä. Siinä missä EU näki maailmanpolitiikan ei-nollasummapelinä, Venäjä näkemyksessä maailmanpolitiikkaa leimasi kilpailu, joka ylettyi myös informaatiotilaan. Pehmeän valta ja julkisuusdiplomatia nähtiin välineellisesti, ja informaatioteknologian välityksellä välitettävää informaatiota voitiin käyttää myös aseena, joka uhkasi yhteiskunnan arvoja, kulttuuria ja identiteettiä. Venäjän narratiivi maasta lännen epäreilun mediainfrastruktuurin ja informaatiosodan kohteena on vahvistanut Venäjän identiteetin essentialisaatiota. Tutkitun ajanjakson aikana EU:n ja Venäjän narratiivit maailmanpolitiikasta, informaatioteknologiasta ja ulkoisesta viestinnästä ja vaikuttamisesta ovat alkaneet samanlaistua. Kumpikin osapuoli on alkanut näkemään maailmanpolitiikan yhä enemmän narratiivisena kilpailuna kehitysmallien ja sivilisaatioiden välillä. EU on myös Venäjän tavoin alkanut pitämään informaatioteknologiaa ja informaatiota uhkana vakaudelleen ja arvoilleen. Samalla EU ja Venäjä ovat ajautuneet legitimiteettikamppailuun siitä, kumman viestintä- ja vaikuttamistoiminta on hyväksyttävää ja kumpi on sananvapautta rajoittava propagandisti. Vallitsevaa ”informaatiosotaa voi kuitenkin olla hankala purkaa, sillä vastakkainasettelu ja vaarallisten hybriditaktiikoiden käyttäjäksi leimatuksi tuleminen on myös vähentänyt Venäjän ontologista turvattomuutta antamalla sille ”tunnustusta” keskeisenä maailmanpolitiikan toimijana.

Koronaviruspandemiaa voi hyvin kuvata viime vuosia määrittävimmäksi ilmiöksi. Vuoden 2020 keväällä heikkenevä koronavirustilanne johti muutoksiin yhteiskunnan eri sektoreilla ja laajoihin sulkutiloihin ympäri maailman. Pandemian alusta asti on WHO puhunut painokkaasti disinformaation leviämisen ehkäisemisen tärkeydestä. Aikaisemmin sosiaalisen median toimijat ovat olleet haluttomia puuttumaan alustalla liikkuvaan sisältöön ulkopuolisten kehotuksesta, mutta koronapandemian kontekstissa eri alustat ovat käyttäneet ennennäkemättömän paljon resursseja koronavirusta koskevan disinformaation kitkemiseksi. Tämän tutkielman aineisto koostuu Metan omassa yritysblogissaan julkaisemista teksteistä koskien covid-19 pandemiaa ja Metan disinformaation vastaisia toimia. Aineistoa on analysoitu temaattisen analyysin keinoin. Tavoitteena on ollut hahmottaa, millaisia koronavirusdisinformaation vastaisia toimia juuri Meta on tehnyt, ja mitä nämä toimet viestivät siitä, miten Meta hahmottaa omaa vastuutaan alustoillaan olevasta sisällöstä. Tutkimuksessa aineistosta nousi esiin kolme hallitsevaa teemaa: yhteistyön korostaminen, alustoilla tehdyt konkreettiset toimet, sekä luotettava tieto ja käyttäjän vastuu. Halki koko pandemian on Metan koronatoimissa korostunut halu nostaa esiin yhteistyötä erilaisten terveysviranomaisten kanssa. Meta on muun muassa lisännyt terveysviranomaisten tekemien julkaisujen näkyvyyttä, sekä tarjonnut terveysviranomaisille ilmaista mainostilaa. Metan keskeiset disinformaationvastaiset toimet ovat keskittyneet paikkaansa pitämättömän tiedon näkyvyyden vähentämiseen ja luotettavan tiedon näkyvyyden lisäämiseen. Meta on myös poistanut tiettyjä väitteitä alustaltaan, mutta poistamiselle on ollut erityisen tiukat kriteerit. Luotettavaa tiedon vahvistamiseksi Meta on hakenut tukea niin asiantuntijoilta kuin faktantarkistajatahoilta. Metan mukaan käyttäjien kokemukseen ja heidän kohtaamaansa sisältöön vaikuttaa kuitenkin ensi kädessä se, millaiset verkostot heillä on. Näin ollen Meta asettaa vastuuta epäluotettavasta tiedosta myös käyttäjälle. Metan toimet pandemian aikaan ovat olleet poikkeuksellisia, mutta tuskin pysyviä. Metan kannoista kuitenkin käy ilmi, että Meta kaipaisi laajempaa yhteistyötä, sekä demokraattisesti sovittuja raameja toiminnalleen. Meta selvästi tunnistaa valtansa alustalla esiintyvän sisällön suhteen ja on haluton tekemään yksin linjauksia sopivasta tai sopimattomasta sisällöstä. Meta kuitenkin samalla vahvasti puolustaa suositusalgoritmien käyttöä alustan toiminnassa, eikä ajattele sen olevan lähtökohtaisesti ongelmallista. Meta kuitenkin näkee tarpeen ulkopuoliselle mielipiteelle, minkä vuoksi Meta on perustanut itsestään irrallisesti toimivan valvontalautakunnan, jonka puoleen kääntyä hankalammissa tapauksissa. Kaiken kaikkiaan muutoksia on näkyvissä, vaikka ne ovat toistaiseksi olleet melko pieniä. On kuitenkin odotettavissa, että näiden muutosten seuraukset uudelleenmäärittelevät sosiaalista mediaa tulevina vuosina.

Tutkielmassa tarkastellaan Venäjän ulkoministeriön retoriikkaa. Tutkimuskohteena on Venäjän ulkoministeriön verkkosivu, jolla ministeriö esittää vastineita kansainvälisestä mediasta valikoimiinsa valeuutisiksi kategorisoimiinsa uutisiin. Tutkielmassa tarkastellaan, millaisiin uutisiin ministeriö tarttuu ja toisaalta, millaista retoriikkaa ministeriö käyttää vakuuttaessaan yleisöä uutisten virheellisyydestä sekä ministeriön näkökulmasta uutisten aiheisiin. Lisäksi tarkastellaan, millaisia viestejä sivustolla on, ja miten ne asettuvat jatkumoon Venäjän aikaisemman viestinnän kanssa. Tutkielman teoreettisen viitekehyksen muodostavat sosiaalisen konstruktionismin teoria sekä retoriikan tutkimus. Tutkimuksessa tarkastellaan, millaista kuvaa Venäjän ulkoministeriö rakentaa sivustollaan maailmasta ja ennen kaikkea, miten. Lisäksi ymmärrystä aiheesta syvennetään propagandan ja disinformaation teorioilla sekä Venäjän tutkimuksen kirjallisuudella. Tutkimuksen aineiston muodostaa Venäjän ulkoministeriön verkkosivun vuosien 2017 ja 2018 tekstit eli 76 tekstiä. Aineistoa analysoidaan sisällön erittelyn sekä retoriikan tutkimuksen keinoin. Sisällön erittelyn kautta analysoidaan, millaisia uutisia sivustolle poimitaan. Lisäksi sisällön erittelyn avulla valikoitiin, mitkä tekstit analysoitiin retoriikan analyysissa. Retoriikan analyysin avulla vastataan kysymykseen, miten Venäjän ulkoministeriö rakentaa todellisuuden kuvauksestaan vakuuttavaa. Retoriikan analyysissa hyödynnetään Aristoteleen eetos, paatos ja logos -jaottelua sekä uuden retoriikan tutkimusta. Tutkimuksen tulos on, että Venäjän ulkoministeriön verkkosivulle poimitaan uutisia eri medioista, minkään tietyn median korostumatta. Uutisia on medioista ympäri maailmaa, mutta yleisimmin yhdysvaltalaisista ja eurooppalaisista medioista. Uutisten aiheet liittyvät pääosin Venäjän kansainväliseen toimintaan. Eniten sivustolle poimitaan uutisia, joissa kerrotaan Venäjän aseellisesta toiminnasta, vaikuttamisesta muihin maihin sekä Venäjän ja muiden maiden suhteista. Uutiset, jotka eivät liity Venäjän kansainväliseen toimintaan liittyvät Venäjän sisäpolitiikkaan, ja pieni osa uutisista ei liity millään lailla Venäjään. Retoriikan analyysissa analysoidaan tarkemmin tekstejä, joissa Venäjän ulkoministeriö kommentoi uutisia liittyen Syyrian sotaan, vaikuttamiseen Yhdysvaltain vaaleissa sekä Venäjän sisäpolitiikkaan tai tapahtumiin Venäjällä. Analyysin perusteella tekstien keskeiset väitteet ovat, että Venäjästä levitetään väärää tietoa kansainvälisessä mediassa, virheellistä tietoa levitetään nimenomaan tahallaan, Venäjä toimii Syyrian sodassa oikeutetusti ja että Venäjä ei ole vaikuttanut Yhdysvaltain vaaleihin. Tekstien vakuuttavuus nojaa enemmän eetokseen ja paatokseen kuin logokseen. Varsinaista argumentointia on teksteissä verrattain vähän. Ironia on keskeinen vakuuttamisen keino. Eetoksen osalta teksteissä erottuu erityisesti kontrasti Venäjän ulkoministeriön virallisen aseman sekä tekstien tyylin välillä. Puhuja korostaa institutionaalista asemaa puhumalla koko ministeriön nimissä, mutta toisaalta puhuja puhuu aktiivissa, käyttää pisteliästä ja humoristista kieltä. Paatos koostuu erityisesti kansallistunteeseen, oikeudenmukaisuuteen, siviilien kärsimyksen vähentämiseen ja totuudellisuuteen vetoamisesta. Teksteissä on havaittavissa aiemmasta Venäjän tutkimuksen kirjallisuudesta tunnettuja elementtejä, kuten vahva lännen ja Venäjän vastakkainasettelu, Venäjän asemoiminen itsensä uhriksi aktiivisen lännen hyökätessä sekä toisen maailmansodan käyttäminen retorisena resurssina.