Browsing by Subject "vastapuhe"

Tiivistelmä – Referat – Abstract Nuoruutta määritellään pitkälti aikuisuudesta käsin, jolloin nuoruus määrittyy elämänvaiheeksi, jossa valmistaudutaan aikuisuuteen. Tätä aikuisuuteen siirtymistä on perinteisesti tarkasteltu nuoruuden siirtymävaiheiden, kuten peruskoulusta toisen asteen koulutukseen, opinnoista työelämään ja lapsuuden kodista itsenäiseen asumiseen siirtymisen kautta. Näissä siirtymissä koetut haasteet ja epäonnistumiset näyttäytyvät riskinä sille, että nuori ajautuu syrjään yhteiskunnan valtavirrasta ja sen instituutioista. Julkisessa, poliittisessa sekä akateemisessa keskustelussa tätä ilmiötä on kutsuttu syrjäytymiseksi ja se on yhdistetty erityisesti työn ja koulutuksen ulkopuolella olemiseen. Syrjäytymiskeskustelussa on painottunut kansantaloudellinen näkökulma ja keskustelun on osoitettu yksinkertaistavan, syyllistävän ja leimaavan sen kohteena olevia nuoria ja heidän elämäntilanteitaan. Keskustelusta on puuttunut nuorten ääni lähes täysin. Nuorten osallistaminen on ollut vähäistä myös sosiaalitieteellisen ja sosiaalipsykologisen tutkimuksen kentällä. Tutkimukseni tarkoituksena on osallistaa nuoria heitä koskevan tiedon tuottamiseen tarkastelemalla, miten he puhuvat nuoruudesta, omasta elämäntilanteestaan sekä tulevaisuudesta yksilöhaastattelun kontekstissa. Tutkimuksen teoreettisen viitekehyksen muodostaa sosiaalinen konstruktionismi ja sen piiriin lukeutuva positiointiteoria. Aineiston analysoinnissa tulkinnallisina käsitteinä toimivat position, vastapuheen sekä identiteetin käsitteet. Nuoruutta, syrjäytymisen ilmiötä sekä identiteettiä lähestytään tutkimuksessa sosiaalisesti ja kielellisesti ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa rakentuvina ilmiöinä. Tutkimuksen tarkastelun kohteena on se, millaisia positioita nuorille rakentuu haastattelutilanteissa, joissa puhutaan nuoruudesta, heidän elämäntilanteestaan ja tulevaisuudesta. Tutkimuksessa tarkastellaan myös sitä, millaisia identiteettejä nuoret rakentavat positioiden ja vastapuheen kautta sekä sitä, hyväksyvätkö nuoret heihin valtavirran toimesta liitettyjä kielteisiä määritelmiä ja leimaavia identiteettejä vai pyrkivätkö he puheellaan kyseenalaistamaan, kieltämään ja muuttamaan näitä. Lisäksi tutkimuksen tavoitteena on selvittää, millaisena nuorten toimijuus näyttäytyy näissä identiteetin neuvotteluprosesseissa. Tutkimuksen aineisto koostuu kuudesta yksilöhaastattelusta, jotka toteutettiin puolistrukturoidulla teemahaastattelulla. Haastatellut ovat 18-27 vuotiaita erilaiseen vertaisryhmätoimintaan osallistuneita nuoria. Haastatteluhetkellä osa nuorista oli opiskelemassa, osa-aikatöissä opintojen ohella tai äitiysvapaalla, osa sekä työn että koulutuksen ulkopuolella. Lisäksi osalla nuorista on lastensuojelutaustaa sekä mielenterveyden ongelmia. Näistä syrjäytymisen riskitekijöiksi luettavista tekijöistä huolimatta en tutkimuksellani ota kantaa haastateltujen mahdolliseen syrjäytymisvaaraan tai marginalisaatioon vaan asemoin itseni tutkijana syrjäytymiskeskustelua vasten. Pyrkimyksenäni on tarkastella nuorten puheessa rakentuvaa nuoruuskuvaa suhteessa syrjäytymiskeskustelussa esitettyyn kuvaan. Tutkimukseni keskeisimpänä löydöksenä esitän haastattelemieni nuorten vastustavan heihin kohdistuvia normatiivisia odotuksia ja kielteisiä määritelmiä, kuten oletusta työttömän passiivisuudesta ja vastuuttomuudesta. Haastattelutilanteessa nuoret rakentavat ja neuvottelevat itselleen näistä määritelmistä ja leimaavista identiteeteistä poikkeavia identiteettejä. Nuorten toimijuus näyttäytyy haastattelutilanteessa aktiivisena, jolloin tutkimukseni kyseenalaistaa nuorten syrjäytymisestä käytyyn keskusteluun liitetyn aktivoinnin ajatuksen ja siihen kytkeytyvän passiivisuuden oletuksen. Tutkimukseni tukee aiempien tutkimusten näkemystä syrjäytymiskeskustelun ja syrjäytymisen käsitteen ongelmallisuudesta ja leimaavuudesta. Keskeiseksi jatkotutkimushaasteeksi esitän nuorten toimijuuden sekä identiteettineuvottelujen tarkastelun esimerkiksi nuorten ja viranomaisten välisissä kohtaamisissa. Jatkotutkimuksessa voitaisiin näin tarkastella, tunnistetaanko ja tunnustetaanko nuorten kykyä ja resursseja rakentaa ja neuvotella omanlaistaan identiteettiä ja arvostetaanko ja tuetaanko heidän toimijuuttaan myös silloin kun se ei vastaa yhteiskunnan ihanteita tai normeja.

Tässä pro gradu -tutkielmassa jäsennetään palkkatyön merkitystä suomalaisessa yhteiskunnassa työttömyyden tarkastelun kautta. Lähestymistapa kiteytyy ajatukseen, että tarkasteltaessa ilmiöitä marginaalien näkökulmasta voidaan paljastaa keskusten moninaisuus. Tutkielmassa tehdään näkyväksi kulttuurisesti itsestäänselvyyksinä pidettyjä työttömyyteen liitettäviä käsityksiä sekä hahmotellaan sitä, miten palkkatyökeskeistä yhteiskuntaa rakennetaan ja kyseenalaistetaan. Aineistona on kahdeksan internet-keskustelua, joita tarkastellaan diskursiivisen kategoria-analyysin avulla. Kategoria-analyysin lähtökohtana on, että maailmaa hahmotetaan ja jäsennetään kategorisoinnin avulla ja että kategorioihin on varastoitunut kulttuurista tietoa. Kategoria-analyysin avulla on mahdollista tutkia sitä, kuinka yhteiskunnalliset ja sosiaaliset rakenteet ovat läsnä ja paikallistettavissa ihmisten arkisessa toiminnassa. Analyysissa eritellään suhtautumistapoja työttömyyteen, suhtautumistavoissa esiintyviä kategorisointeja ja niiden taustalla vaikuttavia arvoja ja normeja. Toiseksi tarkastellaan sitä, millaisiin keinoihin työttömäksi esittäytyvät keskustelijat tukeutuvat perustellessaan ja oikeuttaessaan työttömyyttään. Aineistossa voidaan hahmottaa viisi eri tapaa asemoida työttömät. Näissä eri subjektipositioinneissa työttömyyden syyt, seuraukset ja siihen mahdollisesti liittyvät toimenpiteet jäsennetään eri tavoin. Toiseksi työttömän toiminnan mahdollisuudet näyttäytyvät erilaisina. Merkittävää neuvottelu käydään sen osalta, nähdäänkö työttömyys yksilöllisistä ominaisuuksista johtuvana vai yhteiskunnallisena ongelmana. Toinen kamppailu voidaan paikantaa työkeskeisen elämänkatsomuksen kyseenalaistavan ja tällaista ajattelutapaa voimakkaasti kritisoivan ja sitä yhteiskunnallisesti vastuuttomana pitävien puhetapojen välillä. Keinoina perustella ja oikeuttaa työttömyyttä näyttäytyy yhtäältä koulutukseen ja aiempaan työhistoriaan vetoaminen, aktiivisuuden korostaminen ja laiskan työttömän kategoriasta irrottautuminen. Näiden kohdalla korostuu tarve osoittaa samankaltaisuutta palkkatyössä olevien ihmisten kanssa. Erityisen kiinnostava löydös oli työttömän kategorian sisällä käytävä neuvottelu – työttömät muodostavat ikään kuin kategorian, jossa on eri tasoja ja työttömät ovat toisiinsa nähden hierarkkisessa suhteessa. Toisaalta aineistossa esiintyy myös vapaaehtoista marginaaliin jättäytymistä, jolloin painotetaan positiivista erontekoa keskukseen nähden. Kaiken kaikkiaan tulokset vahvistavat käsityksen Suomesta palkkatyön yhteiskuntana huolimatta siitä, että palkkatyön kriisistä, jopa työyhteiskunnan odotettavissa olevasta katoamisesta on keskusteltu vuosikymmenien ajan. Yhtenä osoituksena palkkatyön ortodoksiasta voi pitää työttömien tarvetta antaa selontekoja siitä, miksi he eivät täytä kulttuurista odotusta palkkatyöhön osallistumisesta. Työttömyyskeskustelun pohjarakenteeksi tarkastelun myötä hahmottunut ajattelutapa, jonka mukaan töitä kyllä löytyy, jos niitä vain haluaa tehdä, on yksiulotteinen, eikä näytä vastaavan ympäröivää todellisuutta, jota määrittää työn epätasainen jakautuminen ja epätyypillisten työsuhteiden tyypillistyminen. Suhtautumistapojen kriittinen tarkastelu on tärkeää, sillä marginaalisuuden muotoutumisessa keskeistä on nimenomaan toisten tavat reagoida poikkeavaksi koettuun toimintaan tai käyttäytymiseen. Tutkielman tulokset osaltaan osoittavatkin, millaisia – toisinaan varsin negatiivisia – seurauksia vallitsevilla käsityksillä voi yksilöille olla. Tutkielma antaa osaltaan näkökulmia keskusteluun ansiotyön monopolista toimeentuloon, identiteettiin ja osallisuuteen erittelemällä sitä, miten työttömyyteen ja työttömiin suhtaudutaan ja millaisista tekijöistä nämä suhtautumistavat mahdollisesti kumpuavat.

Yhdenvertaisuus- ja monimuotoisuustyö on kasvattanut suosiotaan organisaatioissa maailmanlaajuisesti ja vakiintunut osaksi yritysten henkilöstöhallintoa. Lisääntyneen työsyrjintää ja rasismia koskevan yhteiskunnallisen keskustelun myötä suosio on kasvanut viime vuosina myös Suomessa. Kriittisessä tutkimuksessa on kuitenkin osoitettu monimuotoisuustyöhön ja sitä käsittelevään tutkimukseen liittyvän valtaprosesseja, joiden vuoksi sen on väitetty voivan jopa ylläpitää eriarvoistavia valta-asetelmia. Työn taustoituksessa tehdään katsaus näihin kriittisiin teoretisointeihin keskittyen erityisesti valkoisuuden valtarakenteeseen. Monimuotoisuustyön on esimerkiksi teoretisoitu ylläpitävän rodullista valtajärjestystä valkoisuuden ensisijaistamisen ja naamioimisen kautta ja tuottamalla alisteisia identiteettejä rodullistetuille. Tässä tutkimuksessa kiinnostus suuntautuu siihen, miten valtaprosesseja vastustetaan. Tutkimuksessa analysoidaan asiantuntijatehtävissä toimivien PoC-henkilöiden puhetta monimuotoisuustyöstä ja tarkastellaan, minkälaisia merkityksenantoja ja identiteettejä he rakentavat. Puhe kytketään aiempiin kriittisiin keskusteluihin tarkastelemalla, miten se asettuu vastapuheeksi valtamekanismeille. Tutkimuksen teoreettis-menetelmällisessä viitekehyksessä vastapuheen käsite yhdistetään kriittisen diskursiivisen psykologian analyyttiseen lähestymistapaan. Kriittisen diskursiivisen psykologian myötä analyysi kohdentuu siihen, miten merkityksiä tuotetaan valmiiden ymmärtämisentapojen varaan. Vastapuheen osalta lähestymistapa havainnollistaa, miten sitä voidaan tuottaa sekä haastamalla että hyödyntämällä valmiita diskursseja. Identiteettiä tarkastellaan subjektiposition käsitteen kautta. Lisäksi sovelletaan positiointiteoriaa, jonka avulla huomio kiinnitetään identiteettien vaihtelevuuteen osana merkityksenantoa ja vastapuhetta. Aineisto koostuu seitsemästä yksilöhaastattelusta. Aineisto ohjaa tutkimusprosessin suuntaa: tutkimusongelman tarkempi rajaus sekä teoreettis-menetelmällinen kehys muodostuvat aineiston alustavassa analyysissä. Haastattelupuheessa monimuotoisuustyö liitetään keskusteluun työelämän rasismista ja määritellään rasisminvastaisuuden tavoitteen kautta. Puheessa vastustetaan monimuotoisuustyön kehyksessä PoC-henkilöille tarjoutuvia toiseuttavia, homogeenisia sekä passiiviseksi ja alisteiseksi asettavia identiteettejä rakentamalla aktiivista toimijapositiota ja sivulta seuraavan auktoriteetin subjektipositioita. Subjektipositioiden avulla myös haastetaan monimuotoisuustyössä toistuva oletus valkoisesta toimijasta ja ei-valkoisesta toiminnan kohteesta ja konstruoidaan monimuotoisuustyöstä antirasistista projektia, jonka kohteena on ymmärryksen lisääminen. Analyysissä ilmenee, miten valtavirtakäsityksiä haastetaan hyödyntämällä moninaisia, keskenään ristiriitaisiakin diskursiivisia strategioita ja positioita. Kytkemällä puhetta strategisesti valtavirtadiskursseihin, haastatteluissa vastustetaan monimuotoisuustyön henkilöitymistä ”monimuotoisiksi” tunnistettuihin kehoihin ja vaaditaan huomion siirtämistä valkoisuusnormin määrittelemään työelämään ja sen purkamiseen. Tutkimuksessa ilmenee, miten PoC-henkilöt joutuvat vastustamaan työelämän valkoisuusnormia myös näennäisesti eriarvoisuutta purkavan monimuotoisuustyön kontekstissa. Tämä osoittaa, ettei monimuotoisuustyö ole välttämättä vastavoima rasismille, vaan voi pitää sisällään myös rodullista eriarvoisuutta ylläpitäviä mekanismeja. Valtaprosessit eivät kuitenkaan ole pysyviä, vaan myös jatkuvan neuvottelun kohteena. Vastapuheen kautta huomio suuntautuu sekä työn tarpeeseen että vaadittavaan muutokseen. Edistääkseen yhdenvertaisuutta, monimuotoisuustyössä on keskityttävä eriarvoistavien valtarakenteiden tunnistamiseen ja niitä ylläpitävien mekanismien purkamiseen.

Rakenteellisen sosiaalityön tavoitteet edellyttävät sosiaalialan ammattilaisilta työssä muodostuvan yhteiskunnallisen tiedon näkyväksi tekemistä. Sosiaalialalla vallitseva ja suomalaisessa tutkimuskirjallisuudessakin kuvattu (mm. Mutka 1998, Yliruka 2000, Tiitinen 2019) hiljaisuuden ja vaientamisen kulttuuri, joka tarkoittaa sosiaalityön tiedonmuodostusta ja dokumentointia estäviä käytäntöjä, vaikeuttaa osaltaan tähän tavoitteeseen pääsyä. Yhteiskunnallisen vaikuttavuuden lisäksi sosiaalityön professio ja julkisuuskuva voisivat hyötyä näkymättömän tiedon näkyväksi tuomisesta. Siksi osa sosiaalialan ammattilaisista on alkanut tuottaa omaa alaansa koskevia sisältöjä sosiaalisessa mediassa vapaa-ajallaan eräänlaisena kansalaisvaikuttamisen muotona. Maisterintutkielmassani tarkastelen kriittisen diskurssianalyysin menetelmällä mediavaikuttamista tekevien sosiaalialan ammattilaisten (N 8) haastattelujen perusteella, millaisia sosiaalialaa koskevia diskursseja perinteinen media, sosiaalialan organisaatioviestintä ja vaikuttajat omissa sisällöissään ottavat käyttöön. Tutkimuskysymykseni ovat 1) Miten sosiaalityötä pääsääntöisesti kuvataan perinteisessä mediassa sosiaalialan ammattilaisten mukaan, eli millainen on sosiaalityötä koskeva valtadiskurssi? 2) Millaista viestintää sosiaalialan organisaatiot ja sosiaalialan ammattilaiset tuottavat sosiaalisessa mediassa, eli millaisiin diskursseihin kuvaukset perustuvat? 3) Miten kyseiset diskurssit suhteutuvat toisiinsa vallan näkökulmasta? Teoreettinen tulkintakehykseni pohjautuu Pierre Bourdieun kenttäteoriaan, joka mahdollistaa diskurssien tarkastelun vallan näkökulmasta. Sosiaalialan ammattilaiset kuvasivat aineistossani perinteisen median sosiaalialasta välittämää valtadiskurssia näkymättömyyden, epäonnistumisten, sensaatiohakuisuuden, lastensuojelukeskeisyyden ja ilmiölähtöisyyden elementtien kautta. Näkymättömyyden elementti kuvasi sitä, millaisia näkyvyyskamppailuja sosiaaliala käy perinteisessä mediassa muiden aiheiden sekä erityisesti terveydenhuollon asioiden kanssa. Epäonnistumisten elementti kuvasi sitä diskurssin piirrettä, jossa ammattilaisten epäonnistumiset korostuivat mediassa. Lastensuojelukeskeisyyden elementti kuvasi alan sisäistä näkyvyyskamppailua, jossa lastensuojelun aiheet korostuivat mediassa. Ilmiölähtöisyyden elementti tarkastelee sosiaalialan asioita rajattuina ilmiöinä, jolloin rakenteellinen taustoitus ja ymmärrys jää vajaaksi. Näistä jokainen elementti saattaa liittyä perinteisen median, kuten sanoma- ja iltapäivälehtien, tv:n ja radion ansaintalogiikkaan, sillä mediat hakevat sisällöilleen mahdollisimman suurta yleisöä huomiota herättämällä. Sosiaalialan organisaatioiden sosiaalialasta välittämä diskurssi koostui aineistoni perusteella organisaation mainetyön, asiakkaiden tiedottamisen ja asiantuntijuuden välittämisen sekä kasvottomuuden ja ammattimaisuuden puutteen elementeistä. Kaksi ensimmäistä toimivat eräänlaista vastapuhetta välittävinä diskurssin elementteinä, sillä ne pyrkivät parantamaan sosiaalialan toimijoiden julkisuuskuvaa sekä välittämään tietoa alasta vastustaen ja laajentaen perinteisen median rakentamia käsityksiä. Mainetyötä kuitenkin tehdään ensisijaisesti organisaation, eikä koko sosiaalialan, näkökulmasta. Rajoittava elementti, kasvottomuus ja ammattimaisuuden puute, esti aineistossani organisaatioviestintää toimimasta tehokkaasti vastadiskurssina perinteisen median sisällöille. Ammattilaisten omissa sisällöissään välittämä vastadiskurssi jakaantuu tutkielmassani oman alan mainetyöhön sekä rakenteelliseen näkökulmaan. Ammattilaiset tunnistivat vahvasti tekevänsä rakenteellista sosiaalityötä toimiessaan mediavaikuttamisen kentällä. Mainetyö kohdistui sosiaalialaan kokonaisuutena, tai johonkin sen erityisalaan. Nämä kaksi vastadiskurssin elementtiä vastustivat ja täydensivät sitä kuvaa, jota perinteinen media ja organisaatioviestintä ammattilaisten mukaan sosiaalialasta välitti.