Browsing by Subject "transhumanismi"

Aivoja tutkivien tieteiden kehityksen myötä nk. aivojenjäljittelyteknologia on noussut yleisen mielenkiinnon kohteeksi, herättäen ihmisissä sekä innostusta että vastustusta. Aiemmissa tutkimuksissa aivojenjäljittelyteknologian hyväksyttävyyttä koskevia arvioita on tarkasteltu suhteessa erilaisiin selittäviin taustamuuttujiin, kuten persoonallisuuteen ja arvoihin. Tutkimatta on kuitenkin toistaiseksi ollut erilaisten moraaliperiaatteiden yhteys aivojenjäljittelyteknologiaa koskeviin asenteisiin. Tässä tutkielmassa koetellaan aiemmissa kokeissa havaittujen ilmiöön liittyvien yhteyksien toistettavuutta, sekä uutena elementtinä tutkitaan välineellisen vahingonteon hyväksymisen sekä psykopatian yhteyttä aivojen jäljittelyä koskeviin moraaliarvioihin. Tutkimuksen hypoteesit esitettiin rakenneyhtälömallissa, joka esirekisteröitiin ennen aineistonkeruuta. Aineisto kerättiin kyselytutkimuksena internet-pohjaisesti Prolific-tutkimusalustan kautta ja se koostui 1004 vastaajasta. Moraaliarvioita aivojäljittelyteknologiasta mitattiin aiemmin kehitetyn Aivojen jäljittelyn hyväksyttävyys -tarinan ja tähän liittyvän kysymysjoukon avulla. Taipumusta utilitaristiseen päätöksentekoon mitattiin Joshua Greenen moraalidilemmoilla sekä Oxford Utilitarianism Scale -mittarilla. Psykopatiaa mitattiin The Short Dark Triad -mittarilla. Esitetyn mallin yhteensopivuutta havaintoaineiston kanssa arvioitiin tarkastelemalla joukkoa ennalta määritettyjä yhteensopivuusindeksejä. Mallivertailun tulokset tukivat keskeisimpiä hypoteesejä. Erityisesti alttius hyväksyä vahingonteko yleisen edun nimessä oli yhteydessä aivojen jäljittelyn suurempaan hyväksymiseen. Ennakoitua yhteyttä psykopatian ja aivojen jäljittelyn hyväksymisen välillä ei havaittu, mutta psykopatiaan läheisesti liittyvän machiavellismi oli yhteydessä aivojen jäljittelyn suurempaan hyväksymiseen. Tulosten pohjalta esitettiin useita mahdollisia jatkotutkimushypoteesejä. Tutkimuksen toivotaan edistävän kysymysten ympärillä käytävää vuoropuhelua ja auttavan erilaisten teknologista kehitystä koskevien eettisten arvostelmien ymmärtämisessä.

Tässä tutkielmassa tarkastelen millaista kyborgiutta taiteilijat Neil Harbisson, Moon Ribas ja Manel de Aguas edustavat. Lisäksi pohdin, kuinka he kyborgiudellaan tuottavat aktivismia eri tavoin. Käytän aineistona taiteilijoiden puheita ja haastatteluja sekä valitsemiani teoksia, joita olen kerännyt eri verkkolähteistä sekä saanut sähköpostitse taiteilijatoimiston Cyborg Art edustajalta. Tarkastelen aineistoani kulttuurintutkimuksellisen laadullisen sisällönanalyysin keinoin ja liitän tutkimukseni osaksi posthumanismin diskursseja. Aineistoni taiteilijat edustavat kyborgitaidetta, jossa kyse on aistien laajentamisesta ihmisen normaalina pidettyjen fyysisten rajojen yli soveltamalla teknologiaa kehoihinsa. Taiteilijat liittävät erilaisia merkityksiä kyberneettisten laitteiden kautta saatuihin aistikokemuksiinsa, jolloin heidän kokemuksensa todellisuudesta muuttuu. Värisokea Harbisson kykenee kuulemaan värit ääninä päälaelle asennetun antennin avulla. Ribas kykenee aistimaan väreilynä ruumiissaan kaikki maapallolla tapahtuvat maanjäristykset. Aguas kuulee ilmakehän paineen, lämpötilan ja kosteuden korvien yläpuolelle asennettujen implanttien avulla. Taiteilijat kokevat kyberneettiset laitteensa ja niiden tuomat uudet ominaisuutensa merkittäväksi osaksi ruumistaan ja identiteettiään. He kutsuvat luomaansa tilaa "paljastetuksi todellisuudeksi", jota he konkretisoivat yleisölle luomissaan teoksissa, joita tässä tutkielmassa tarkastelen. Tulkitsen, kuinka taiteilijoiden tavat aistia jotain sellaista, mikä ei ole ihmiselle ominaista, tekee merkitykselliseksi ei-ihmiskeskeisen maailman. He käyttävät termiä "translaji" korostaakseen lajien välisten yhteyksien merkitystä kyborgiuden toteutumisessa. Kyborgismi on aktivismia erilaisuuden ja monimuotoisuuden puolesta, jonka tavoitteena on purkaa syrjiviä normeja ja niihin liittyviä sortavia rakenteita. Huomioin osana analyysiani erilaiset näkökulmat ja eettiset kysymykset, jotka liittyvät ihmisen ja teknologian väliseen historiaan, vallankäyttöön sekä antroposeenin aiheuttamiin ympäristöongelmiin.

Transhumanismi on filosofinen ajatussuuntaus, joka pyrkii edistämään ihmisten teknologista ja lääketieteellistä parantelua. Transhumanistisen ajattelun mukaan ihmisyyden ei tarvitse perustua staattiselle ihmiskäsitykselle, vaan ihmiskunta voi parantelun avulla edetä kohti potentiaaliaan eli postihmisyyttä. Postihminen on teknologisen parantelun ansiosta esimerkiksi kyvykkäämpi, pitkäikäisempi ja älykkäämpi kuin nykyihminen. Transhumanismiiin liittyy syviä pelkoja ja uhkakuvia. Esimerkiksi filosofi Francis Fukuyama on kutsunut transhumanismia ”maailman vaarallisimmaksi ideaksi”, sillä humanistisen ihmiskuvan menetys uhkaa länsimaisen demokratian perustaa. Historijoitsija Yuval Noah Hararin mukaan postihmisyyteen siirtyminen uhkaa jakaa ihmiskunnan biologisiin kasteihin, jolloin globaali epätasa-arvo lisääntyy. Tarkastelin maisterintutkielmassani, millaisia eettisiä käsityksiä transhumanististen ajattelijoiden kirjoittamaan transhumanistiseen julistukseen sisältyy. Analysoin julistuksessa käytettyjä argumentteja ja käsitteitä. Käytin apunani Jaana Hallamaan Yhdessä toimimisen etiikassa (2017) esiteltyä yhteistoiminnan etiikan käsitteistöä. Oletukseni ennen tutkimukseen ryhtymistä oli, että transhumanistisen tulevaisuuden vision ja siihen liittyvän arvopuheen välillä olisi jonkinlainen jännite. Tutkimukseni perusteella transhumanismi välittää myös humanistisesta taustastaan, ja ihmisarvon turvaaminen on transhumanistisen julistuksen keskeinen tavoite. Julistus kuitenkin sisältää epäjohdonmukaisuuksia liittyen esimerkiksi siihen, miten julistuksessa esitettyjen periaatteiden valossa vapaus kieltäytyä parantelusta säilytetään.

Tutkielmani käsittelee teknologisen kehityksen vaikutuksia yhteiskuntaan, kehoon ja identiteettiin Oshii Mamorun elokuvissa. Tutkin nähdäänkö teknologinen kehitys kaikissa elokuvissa niin ambivalenttina kuin japanilaisen elokuvan tutkijat ovat aiemmin väittäneet, vai liittyykö siihen selviä uhkia tai mahdollisuuksia. Teoriapohja teknologian suhteen rakentuu Donna Harawayn feministiselle kyborgiteorialle sekä post- ja transhumanistisille teorioille. Donna Harawayn mukaan teknologisella kehityksellä on potentiaalia tehdä eri ihmisryhmistä tasa-arvoisempia ja vapauttaa historiallisesti syrjityt ryhmät menneisyyden kahleista. Tähän liittyen myös identiteettikäsitys olisi monimuotoisempi, muuttuva ja fragmentoitunut, kun se ei ole enää riippuvainen yksilön kehon asettamista rajoista. Tutkin elokuvaa sosiaalisena konstruktiona, joka paitsi heijastaa, myös rakentaa ympäröivää todellisuuttamme. Lähestymistapani on sisältöanalyyttinen, ei siis tekijäkeskeinen, huolimatta siitä, että olen käyttänyt vain yhden ohjaajan elokuvia aineistona tässä tutkielmassa. Tarkastelen elokuvien arvomaailmaa ja ideologioita lähiluvun ja Douglas Pyen hahmottelemien eri näkökulmien akseleiden avulla. Tämän jälkeen pohdin, esiintyykö niissä samoja piirteitä kuin edellä mainituissa teknologiaan ja identiteettiin liittyvissä teorioissa. Oshii Mamorun elokuvista olen valinnut aineistoon sen aiheen kannalta oleellisimmat elokuvat, eli sellaiset, jotka käsittelevät tavalla tai toisella teknologian kehitystä. Elokuvia on seitsemän, ja ne ovat saaneet ensi-iltansa vuosien 1989 ja 2009 välillä. Tutkielman tulokset eivät ole yksiselitteiset. Teknologia elokuvien yhteiskunnassa ei itsessään ole uhka, vaan se nähdään osana kehityskulkua. Toisaalta jokaisessa elokuvassa siihen liittyy jonkinasteinen autonomian menetys tai väärinkäytön uhka. Teknologian kehittyessä yhä pidemmälle, näistäkin ongelmista on mahdollista päästä eroon, tosin näin käy vain yhdessä aineiston elokuvassa. Tasa-arvon ja identiteetin kehityksessä on havaittavissa piirteitä teoriaosuuden kyborgiteorioista, mutta elokuvissa ei ole edetty niin pitkälle tasa-arvon ja kehon rajoista vapautumisen suhteen kuin mitä olisin odottanut. Niissä on otettu askeleita tasa-arvoisemman maailman suuntaan, mutta historian taakka sekä yhteiskunnassa että yksilön kehon suhteen on edelleen läsnä, vaikkakin eri muodossa.