Browsing by Subject "Poliittinen historia"

Tutkielmassa tarkastellaan Suomen ulkoasianministeriön käsityksiä Euroopan turvallisuudesta vuosina 1989–1992. Työtä on motivoinut viime vuosina virinnyt keskustelu Suomen ulkopolitiikan motiivien ymmärtämisestä sekä tarpeesta tuottaa Suomen ulkopolitiikkaan liittyvää tutkimusta. Lähestyn Suomen kylmän sodan jälkeistä ulkopolitiikkaa tutkimalla turvallisuusarkkitehtuurin käsitettä, joka nousi kylmän sodan vastakkainasettelun päätyttyä eräänlaiseksi muotikäsitteeksi, jolla hahmotettiin institutionaalista rakennetta, jolla turvallisuus kyettäisiin säilyttämään muuttuneessa tilanteessa. Tutkielma asettuu osaksi Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan sekä kylmän sodan päättymisen historiaa, jonka tutkimukseen on valittu näkökulmaksi turvallisuusarkkitehtuurin käsite. Tutkielmassa esitetään, miten Suomen ulkoasiainministeriössä käsitettiin turvallisuusarkkitehtuurin käsite, sekä mitä kehityskulkuja siihen liitettiin vuosina 1989–1992. Ulkoasiainministeriöön keskittyvän lähestymistavan takia keskeisinä aineistoina toimivat ulkoasianministeriön ja tasavallan presidentin kanslian arkistojen ulkopoliittiset muistiot ja raportit. Lisäksi aineistona hyödynnetään erilaisia ulkoasiainministeriön virkamiesten artikkeleita, puheita, esitelmiä sekä muita ulkopolitiikan virallisjulkaisuja, jotka tuovat lisäymmärrystä turvallisuusarkkitehtuurin kehittämiseen liittyneistä käsityksistä. Käsitehistoriallisen tutkimuksen periaatteiden lisäksi aineiston analyysissä hyödynnetään historiantutkimukselle ominaista lähdekriittistä laadullista sisällönanalyysiä. Tutkimustuloksena esitän, että turvallisuusarkkitehtuuri käsitettiin Suomen ulkoasianministeriössä ennen kaikkea maanosan turvallisuuteen vaikuttavien järjestöjen välisinä suhteina ja tehtävänjakona. Ennen kaikkea kyse oli Etykin, Naton ja EY:n rooleista tässä kokonaisuudessa. Esitän edelleen, että turvallisuusarkkitehtuuriin kehittämiseen liitettiin ulkoasiainministeriössä kolme kehityskulkua: Etykin institutionalisoimiskehitys ja rakenteiden kehittäminen, Länsi-Euroopan taloudellinen ja poliittinen integraatiokehitys sekä erityisesti Naton roolin muuttumisena esiintynyt transatlanttisen suhteen kehitys. Etykin kehittäminen nousi selvästi tärkeimpään rooliin turvallisuusarkkitehtuurin kehittämisessä osaltaan siksi, että Suomessa Etyk nähtiin toimivimpana järjestelynä kontrolloimaan Euroopan poliittisia ja sotilaallisia muutoksia. Vuoden 1991 loppupuolella Etykin keskeisen roolin kirjoittaminen auki ulkopolitiikan käytäntöihin tarjosi lisäksi myös liikkumatilaa osallistua tärkeäksi nähtyyn Länsi-Euroopan integraatioprosessiin. Suomen ulkoasiainministeriössä huomattiin jo vuoden 1991 loppupuolella, että turvallisuusarkkitehtuuri ei ollut kehittymässä yhteisille periaatteille, vaan eri toimijoiden etujen tasapainolle. Johtopäätöksenä esitän, että ulkoasiainministeriössä turvallisuusarkkitehtuurin käsitteeseen liitettyjen kehityskulkujen muutokset kuvastavat myös Suomen ulkopolitiikassa vaikuttaneiden kokemusten ja odotusten välisen jännitteen muutosta. Turvallisuusarkkitehtuurin käsitteen muutokset kuvastavat, että kylmän sodan loputtua Suomen ulkopolitiikassa tulevaisuuden odotukset vahvistuivat menneisyyden kokemusten kustannuksella. Lisäksi turvallisuusarkkitehtuurin kehittämiseen liitetty tulkinta sen muotoutumisesta eri toimijoiden intressien mukaan kyseenalaistaa mielekkyyden käyttää käsitettä neutraalina ja teoreettisena kansainvälisen politiikan tutkimuksen käsitteenä.

Tutkielmassa käsitellään Suomen Keskusta r.p.:n puoluejohdon sisäisiä jännitteitä ja ristiriitoja keskusteltaessa Suomen valtion harjoittamasta integraatiopolitiikasta 1990-luvun alkupuoliskolla. Keskustan toimiessa tuolloin pääministeripuolueena, sillä oli keskeinen asema Suomen valtion tekemissä päätöksissä koskien muun muassa Suomen EY-/EU-jäsenyyttä. Mikäli puolue ei olisi asettunut tukemaan jäsenyyttä, Suomi ei välttämättä olisi liittynyt Euroopan unionin jäseneksi vuonna 1995. Tutkielmassa esitellään Keskustan puolueorganisaatiota, keskeisimpiä toimijoita ja tilaisuuksia, joissa puolueen keskeisimmät päätökset tehtiin. Puolueen eri organisaatioiden pöytäkirjoja ja muita dokumentteja sekä keskustataustaisia sanomalehtiä läpikäyden saadaan selville ne keskustalaiset, joilla oli eniten vaikutusvaltaa puolueen sisäisessä päätöksenteossa integraatiopolitiikasta keskusteltaessa. Keskustan puheenjohtaja Esko Ahon rooli ja vallankäyttö integraatiokeskusteluissa ja tehdyissä päätöksissä otetaan tarkasteluun. Erilaisten tutkimusten ja gallupien mukaan Keskustan jäsenien ja kannattajien enemmistö vastusti lähes koko 1990-luvun alkupuolen ajan Suomen liittymistä Euroopan unioniin, ja vastustus kasvoi jäsenyysprosessin edetessä. Tämä näkyi etenkin maaseudulla ja pienillä paikkakunnilla. Vastustavalla kannalla oli myös Keskustaa lähellä oleva maa- ja metsätaloustuottajien etujärjestö MTK. Vastaavasti Keskustan puoluejohdon enemmistö, mukaan lukien puolueen puheenjohtaja ja Suomen pääministeri Aho, suhtautui varovaisen myönteisesti ensin jäsenyyshakemuksen jättämiseen vuonna 1992, ja myöhemmin jäsenyyteen vuonna 1994. Ulkoista painetta jäsenyyden kannattamiselle tuli muilta puolueilta, sillä eduskunnan enemmistö oli jäsenyyden kannalla. Mikäli Keskusta olisi ryhtynyt avoimesti vastustamaan jäsenyyttä, se olisi voinut kaataa Ahon hallituksen. Presidentti Mauno Koivisto tuki taustalla Ahon hallitusta ja suhtautui maltillisesti EU-jäsenyyteen. Ulkopoliittisesta näkökulmasta Neuvostoliiton hajoaminen mahdollisti Suomen syvemmän integraation Länsi-Eurooppaan, ja muun muassa naapurimaa Ruotsin valtiojohto suhtautui myönteisesti EU-jäsenyyden hakemiseen. Osassa aiempia tutkimuksia on kritisoitu Keskustan puoluejohdon ja puheenjohtaja Ahon toimintatapoja EU-jäsenyysprosessin aikana. Syinä kritiikille on esitetty puoluejohdon toimintaa puolueen kenttäväen tahdon vastaisesti, sekä puheenjohtaja Ahon käyttämiä keinoja saavuttaakseen haluamansa tavoitteet. Puoluejohdon tavoitteena oli pitää puolue yhtenäisenä sisäisistä ristiriidoista huolimatta. Se ei onnistunut kaikissa tapauksissa kovin hyvin, sillä puolueen sisällä oli paljon jäsenyyttä vastustavia voimia etenkin EU-jäsenyyysprosessin loppuvaiheessa, muun muassa entinen puheenjohtaja Paavo Väyrynen. Puolue ei ottanut virallisesti voimakasta kantaa EU-jäsenyyden puolesta, jotta se ei ärsyttäisi liikaa kannattajiaan. Puolue ja sen johto kävivät ennen jäsenyyshakemuksen jättämistä paljon keskustelua jäsenistön kanssa, mutta jäsenyysneuvotteluiden aikana vuorovaikutteinen keskustelu haluttiin puoluejohdon näkökulmasta minimoida. Samalla puoluejohdon sisällä keskinäistä jännitettä haluttiin laannuttaa, vaikka johto teki päätöksiä EU-jäsenyyttä edesauttavasti. Huolimatta Keskustan jäsenten ja kannattajien enemmistön EU-jäsenyyden vastustuksesta, Keskusta päätti ensin tukea Suomen EU-jäsenyyshakemusta ja myöhemmin kannattaa Suomen jäsenyyttä EU:ssa. Puheenjohtaja Aho käytti päätöksenteon hetkinä saavutettua asemaansa ja valtaansa tehokkaasti saavuttaakseen tavoitteensa.

Tässä tutkimuksessa perehdyn viikoittain ilmestyneessä Suomen Kuvalehdessä esitettyihin käsityksiin Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton supervalloista vuosina 1979–1991, eli kylmän sodan viimeisen kahdentoista vuoden aikana. Lähestyn työssäni osapuolia erityisesti niiden johtajien kautta, kuten teki lehti itsekin. Suomen Kuvalehti julkaisi toistuvasti kattavia henkilökuvia kahden maan hallitsijoista, käsitellen heidän viimeisimpiä edesottamuksiaan ja henkilöhistorioitansa. Työssä vertailen miten Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton johtoa käsittelevä uutiskuvaus erosi toisistaan, ja löytyikö aikajaksolta jotain ratkaisevia tapahtumia, jotka vaikuttivat lehden kantaan merkittävästi. Keskeisiä narratiiveja tutkimuksen ajanjaksolla ovat suomettumisen myötä yleistyneen itsesensuurin väheneminen, sen myötä muuttunut suhtautuminen Neuvostoliittoon, sekä Suomen Kuvalehden tasaisen kriittinen linja Yhdysvaltojen valtionjohtoa kohtaan.