Browsing by Subject "Gillian Flynn"

Tutkielma käsittelee Gillian Flynnin romaaneja Teräviä esineitä (Sharp Objects, 2006), Paha paikka (Dark Places, 2009) ja Kiltti tyttö (Gone Girl, 2012). Tutkielmassa tarkastellaan romaanien naishahmoja ja heidän käyttämäänsä väkivaltaa ja pyritään selvittämään, miten nämä hahmot vastaavat yleisiä stereotyyppejä väkivaltaisista naisista. Teoreettisena lähtökohtana käytetään feminististä kriminologiaa, erityisesti tutkimuksia narratiiveista, joita yleisesti käytetään kuvailtaessa rikollisia naisia ja selitettäessä heidän väkivaltaisuuttaan. Näistä narratiiveista tutkielmassa keskitytään kolmeen, joissa väkivaltaiset naiset käsitetään joko hulluiksi, pahoiksi tai uhreiksi. Tutkielmassa käsiteltävät henkilöhahmot jaetaan kahteen väkivaltaisen naisen arkkityyppiin, joita käsitellään erikseen kuhunkin liittyvien stereotypioiden kautta. Näistä ensimmäinen on väkivaltaiset teinitytöt. Tutkielmassa esitän, että Flynnin tyttöhahmot ovat tietoisia modernin yhteiskunnan teinityttöihin kohdistamista käsityksistä ja odotuksista ja osaavat käyttää niitä hyödykseen oman väkivaltansa salaamiseksi. Lisäksi kartoitan seksuaalisuuden ja väkivallan yhtymäkohtia, jotka koskevat romaaneissa nimenomaan teinityttöjä ja jotka liittyvät erityisesti yhteiskunnalliseen ”paha”-narratiiviin. Toinen tutkielmassa analysoitava arkkityyppi on väkivaltainen äiti. Flynnin romaanien äitihahmot satuttavat sekä omia lapsiaan että muita, ja heidän motiivinsa vastaavat selkeämmin olemassa olevia stereotyyppejä, erityisesti ”hullu”- ja ”paha”-selityksiä. Yhdistän äitihahmojen väkivallan myös heidän tytärtensä ja omien äitiensä väkivaltaisuuteen ja siten myös ”uhri”-narratiiviin, joka liittyy olennaisesti kysymyksiin väkivallan periytyvyydestä. Tutkielmassa todetaan, että Flynnin nais- ja tyttöhahmot osaltaan sekä rikkovat että vahvistavat stereotyyppejä naiseudesta ja väkivallasta. Naisten rooli romaanien pääasiallisina väkivallan tekijöinä kyseenalaistaa jo itsessään perinteisiä sukupuolirooleja, mutta osa hahmoista päätyy edustamaan stereotyyppisiä käsityksiä naisten väkivallasta. Toisaalta osa hahmoista, etenkin Amy romaanissa Kiltti tyttö, vastustaa tällaista yksinkertaista lukemista, mikä voidaan nähdä osoituksena Flynnin kritiikistä fiktion ja muun median stereotyyppisiä naiskuvia kohtaan.

Pro gradu -tutkielmani tavoitteena on analysoida lukijan harhauttamista ja siinä keskeisiä illusorisia maailmoja yhdysvaltalaisen Gillian Flynnin (1971–) romaanissa Gone Girl (2012) ja suomalaisen Juha Itkosen (1975–) romaanissa Anna minun rakastaa enemmän (2005). Lähestyn tutkimuskysymystä kirjallisuudentutkimuksen näkökulmasta, ja hyödynnän narratologisen analyysini teoriapohjana ennen kaikkea mahdollisten maailmojen teoriaa ja epäluotettavan kerronnan tutkimusta. Gone Girl ja Anna minun rakastaa enemmän ovat muun muassa genreltään, kulttuuripiiriltään ja tyyliltään toisistaan merkittävästi poikkeavia teoksia, mutta niissä on samankaltainen lukijaa harhauttava kerronnallinen illuusio ja yllätyskäänne: molempien teosten minäkertojat ovat kirjoittaneet fiktion sisäistä fiktiota, jota on siteerattu osana kerrontaa ja jonka illusorinen luonne paljastuu lukijalle vasta myöhemmin. Kun harhautetulle lukijalle selviää, että kerronnassa onkin viitattu yhden maailman sijaan useampaan, tulkinta muuttuu merkittävästi teosten metafiktiivisten juonteiden noustessa keskeisiksi. Analysoimalla romaaneja ja niiden kerrontakeinoja rinnakkain pyrin paikantamaan niissä olevia yhtäläisyyksiä ja eroja suhteessa lukijan harhauttamisen kysymykseen. Pyrin osoittamaan, miten läheisesti teosten kerrontaratkaisut ja niiden lukuprosessi kytkeytyvät niiden käsittelemiin aihepiireihin, kuten tarinankertojan valta, unelmat ja pettymykset, populaarikulttuurin ruokkimat haaveet sekä viihteellistyneen median problemaattinen suhde totuuteen.

Tarkastelen maisterintutkielmassani feminiinisen subjektiviteetin rakentumista kehollisuuden ja lajityypin keinoin Gillian Flynnin romaanissa Sharp Objects. Palatessaan lapsuudenkotiinsa Wind Gapin pikkukaupunkiin vuosien poissaolon jälkeen tutkimaan kahta murhaa Camille palaa myös lapsuutensa traumaattisten kokemusten tapahtumapaikalle. Olen käyttänyt analyysini apuna tutkimusta ja tulkintoja teoksen keskeisestä intertekstistä ”Siniparta”-sadusta. Tutkijat, joiden työtä hyödynnän tältä osin ovat Maria Tatar ja Heta Pyrhönen. Asemoin kohdeteokseni osaksi domestic noir -lajityypin historiallista kehitystä ja tarkastelen naishahmojen tyypillisiä rooleja rikoskirjallisuudessa. Totean, että Sharp Objects on metafyysinen salapoliisikertomus. Naisetsiviä ja naishahmoille kirjallisuudessa oletettuja rooleja käsitellessäni olen käyttänyt aineistonani esimerkiksi Maureen Reddyn ja Sally Muntin tutkimusta, sekä muuta rikosfiktiota käsittelevää ja feminististä kirjallisuudentutkimusta. Tulkintani mukaan teoksessa hirviömäinen naiseus on reaktio naisille ulkopuolelta asetettuihin odotuksiin ja rajoituksiin sekä sisäisen kokemuksen ja ulkoisten odotusten ristiriitaan. Abjektin ja hirviömäisen naiseuden ja äitisuhteen tarkastelussa olen hyödyntänyt erityisesti Julia Kristevan ja Barbara Creedin tutkimusta. Tarkastelen Camillen subjektiviteetin rakentumista eri tavoilla kehollisesti mm. Barbara Creedin sekä Jane Kilbyn tutkimuksen avulla. Camillen identiteettiä, toimijuutta ja minuutta uhkaa abjekti äitisuhde. Rajoituksia asettavat myös ennalta määrätyt sukupuoliroolit naisen elämänkulkua määrittävinä tekijöinä romaanin maailmassa. Johtopäätökseni mukaan Camille vastustaa näitä rajoitteita omaksumalla naisetsivän roolin ja etsiessään ratkaisua teoksen varsinaiseen murhamysteeriin hän etsii samalla vastauksia oman elämänsä ja identiteettinsä kysymyksiin. Kirjoittamalla kehoonsa ja etsimällä seksuaalista identiteettiään Camille pyrkii myös ottamaan toimijuutensa haltuun kehollisesti.

Tutkielmassa käsitellään epäluotettavaa kerrontaa Gillian Flynnin vuonna 2012 ilmestyneessä teoksessa Gone Girl. Kyseessä olevan kaupallisesti erittäin menestyneen psykologisen trillerin keskiössä on tarina erään avioliiton hajoamisesta sekä aviovaimon yllättävästä katoamistapauksesta. Teoksessa on kaksi kertojaa, aviopari Nick Dunne ja Amy Elliott Dunne, jotka esittävät toisistaan huomattavasti eriävät kuvaukset suhteestaan. Teosta ja siinä esiintyvää epäluotettavuutta lähestytään tutkielmassa sekä James Phelanin retorisen viitekehyksen että Ansgar Nünningin kognitiivisen viitekehyksen pohjalta. Phelanin mukaan epäluotettavaa kerrontaa on kuutta eri tyyppiä, jotka ovat väärinraportointi (misreporting), väärintulkinta (misreading), väärinarviointi (misevaluating/misregarding), aliraportointi (underraporting), alitulkinta (underreading), aliarviointi (underregarding/underevaluating). Nünningin teoriasta puolestaan hyödynnetään epäluotettavan kerronnan tunnusmerkkejä, jotka Nünning on jakanut tekstuaalisiin sekä ekstratekstuaalisiin signaaleihin. Tutkielmassa todetaan, että Amy Elliott Dunnen kerrontaa leimaa erityisesti väärinraportointi, sillä hän esittää tapahtumat lähes täysin valheellisessa valossa varsinkin kirjan ensimmäisessä osassa. Amysta löydetään myös kaksi täysin erilaista versiota, joista toinen on oikean Amyn luoma fiktiivinen ”päiväkirja-Amy”. Nick Dunne puolestaan pääasiassa väärintulkitsee tilanteita ja johtaa näin lukijaa harhaan. Epäluotettavan kerronnan tunnusmerkkien analyysi osoittaa, että ”päiväkirja-Amyn” ja oikean Amyn epäluotettava kerronta eroaa merkittävästi toisistaan. Ensiksi mainittu esiintyy romaanissa tyypillisen feminiinisenä hahmona, jonka epäluotettavuus saa lukijan pikemminkin samaistumaan Amyyn kuin aiheuttaa epäluottamusta tätä kohtaan. Oikea Amy puolestaan vaikuttaa kylmältä ja jopa maskuliiniselta hahmolta kielenkäyttönsä ja laskelmoivan käytöksensä takia. Nick puolestaan vetää lukijan huomion omiin vikoihinsa sekä valheisiinsa ja yrittää täten voittaa lukijan puolelleen rehellisyydellään. Tästä huolimatta Nickin käytöksen voi tulkita monilta osin naisvastaiseksi. Lopputulema onkin, että kumpikaan kertojista ei näyttäydy mustavalkoisesti teoksen sankarina eikä roistona. Molemmat heistä ovat monisyisiä ja jopa paikoittain luotaantyöntäviä henkilöhahmoja, kuten ihmiset todellisuudessakin usein ovat.

In this thesis, I examine the concept of the unreliable narrator by studying the character narrators in Gillian Flynn’s novel Gone Girl (2012) and Paula Hawkins’ novel The Girl on the Train (2015). I mainly focus on the female protagonists, Amy from Gone Girl and Rachel from The Girl on the Train, because previous reviews and studies have deemed them unreliable. Assessing Amy’s and Rachel’s reliability as narrators allows me to test current theories on unreliable narration. I consider some recent cognitive, constructivist, and rhetorical views on this issue and demonstrate how combining Lisa Zunshine’s cognitive theory about embedded mental states in literature, Tamar Yacobi and Meir Sternberg’s functional constructivist theory about mechanisms of integration, as well as James Phelan’s rhetorical theory about six different types of unreliable narrators helps in understanding when, how, and why a narrator is unreliable. My study shows that both Amy in Gone Girl and Rachel in The Girl on the Train occasionally depict features of unreliable narration but have nearly the opposite functions in their stories. While Amy surprises readers with her unreliability, Rachel is more reliable than first expected. In addition, many of Rachel’s unreliable features can be explained or at least attenuated by other literary phenomena than narratorial unreliability. Rachel also corrects all her deviations from the truth before the story ends, whereas Amy remains unreliable till the end. Since Rachel is reliable in the end, I claim she is a better example of a typical first-person narrator with a limited point of view than an unreliable narrator. I suggest that narrators, especially first-person narrators, should not be categorized as unreliable only because they have a limited point of view. We should make the final judgement about a narrator’s reliability by detecting the distance between the implied author’s views and the narrator’s views at the end of the story. If by then the narrator has corrected their mistakes and possible misbeliefs, I claim they are not unreliable narrators. This thesis exemplifies the complexity of unreliable narration and challenges the way we sometimes too straightforwardly categorize narrators as unreliable narrators, considering there do not seem to be completely reliable narrators. I propose that further studies on the relation between subjectivity and unreliability could be beneficial for understanding the sensemaking process when reading character narrators.